muistojen vanki

Pienenä mä pelkäsin aina,  että kuolet  ja jätät mut.   Elämästä ei enää tullut mitään,  huusin äitiä  ja että mä pelkään . " Äiti on nyt vähän sairas .", kuulin tuon lauseen aina, kun sut kuljetettiin ambulanssilla sairaalaan. Jäin suremaan ilman mitään selitystä tai lohtua. Ja tämä toistui niin usein, että pelkäsin sun menettämistä eniten koko maailmassa. Itkin silloin joka ikinen ilta itseni uneen, kun olit poissa kotoa. Rukoilin jatkuvaa tahtia ettei sinua multa pois oteta. Sairaalajaksoja niin monta etten osaa edes laskea. Ei turvallista aikuista suojana. Olin se kiltti lapsi, sydän täynnä huolta ja surua täysin ilman lohtua. Olit se ainut aikuinen johon luotin, kun muut rikkoivat mua. Sun poissa ollessa mua rikottiin sanoinkuvaamattomilla tavoilla, jotka vainoavat mua mun muistoissa . Menettämisenpelko, se on mulla edelleen suurta. Pelkoja erilaisia joita vaikea kohdata. Onneksi mulla on vielä rakkautta. Ja äiti...

Se tuttu ja turvallinen tuoksu jonka pystyn mielessäni vielä haistamaan,  kun äiti kipusi horjuten rappusia ylös huoneeseeni, aina niin oudon hilpeällä päällä. Punaviinin tamminen henkäys ja juuri poltettu malboron punainen savuke. Yritit peittää alkoholin hajua eucalyptuskarkin avulla,  mutta se vain toi hajuyhdistelmään silmiä kirvelevän vivahduksen, kun lausuit kanssani iltarukouksen .  Peittelit, ja lohdutit ettei äidin pikku enkelin tarvitse pelätä,  mutta silti pelkäsin, mä pelkäsin niin helvetin paljon. Mistä tämä tyttö on tehty?  Pettymyksien sarjoista,  hyppysellisestä pelkoa,  viinanhuuruisesta lapsuudesta,  vielä lisäksi aimo annos   kipua ja hulluutta.  Siitä on tämä tyttö tehty. Siellä se on mua kummittelemassa, haukkumassa ja arvostelemassa. Vankina mun muistoissa.